Absurdin teatterin klassikkoteos
”Tänään ei ole sen kummempaa kuin eilenkään eikä huomenna sen kummempaa kuin tänään, mahdotonta, ja niin edelleen niin pitkälle kuin silmä yltää, menneeseen ja tulevaan.”
Samuel Beckettin absurdin teatterin klassikkoteos Voi miten ihana päivä on kuva naisesta, Winniestä, joka on hautautunut vyötäröään myöten autiomaahan. Hänen päiviään rytmittävät koomisuuteen asti toistuvat rutiinit: Kello soi, Winnie herää, rukoilee, harjaa hampaansa, puhuu, kaunistautuu, seuraa miehensä Willien vähäisiä toimia, puhuu, muistelee, odottaa iltaa, iltatoimia ja kelloa, joka soisi nukkumaanmenon merkiksi.
Näytelmä on sarja keskeytyksiä. Teot ja sanat uhkaavat loppua ja niiden venyttäminen yli läpitunkevan hiljaisuuden on Winnien jokapäiväinen ja lähes mahdoton tehtävä. Winnien yhteys toiseen ihmiseen – ilmeisesti viimeiseen jäljelläolevaan, hänen mieheensä Willieen – on häviävä, mutta silti sen tavoittamista hän ei voi lakata yrittämästä. Winnie puhuu ja puhuu, Willie on lähes mykkä.
Esitys perustuu pienimuotoiselle ja lähes eleettömälle visuaaliselle ja auditiiviselle maailmalle, jonka vastapainona on eläväisyyttä ihannoiva Winnie. Näytelmän samaa toistava ja varioiva liike hallitsee esityksen kaikkia alueita. Tukkateatterin Beckett ”on tarkkaa ja hallittua teatteria”, Kirsikka Moring kirjoitti Helsingin Sanomissa. Johanna Ala-Siuruan loistava Winnie ja Heikki Hagmanin sydämet särkevä Willie kommunikoivat saumattomasti yhteen beckettmäisen antikommunikaation maailmassa.
——————————————–
Aamulehti 8.3.2002 Teatteri
VOI MITEN IHANA PÄIVÄ
Enää vain pää näkyvissä
Samuel Beckett: Voi miten ihana päivä
Suomennos: Juha Mannerkorpi
Ohjaus: Pipsa Lonka
Lavastus: Mari Hämäläinen
Valot: Jonni Pantzar
Äänet: Pekko Käppi
Musiikki: Franz Lehár
Rooleissa: Johanna Ala-Siurua ja Heikki Hagman
Esitykset: Tukkateatteri Teatteri 2000:n pienellä näyttämöllä
Voi miten ihana päivä -näytelmän päähenkilö Winnie miettii, miten hienosti ihminen mukautuu ympäristönsä muutoksiin. Samaa voisi ajatella Samuel Beckettin näytelmistä. Ne ovat kuin raameja, joiden sisälle sopeutuu monenlaisia maalauksia aina tekijästä riippuen.
Ohjaaja Pipsa Longan näkemys ei etsi tiettyä aikaa tai paikkaa. Tukkateatterin esitys luottaa tekstin tarjoamaan iättömyyteen; Beckettin draama käsittelee yleisinhimillisiä pelkoja ja ristiriitoja. Hylätyksi tulemisen pelko, olemassaolon tarkoitus, elämän päämäärä – ihanintakin päivää kiusaavat nämä ratkaisua vailla olevat kysymykset.
Näytelmän juoni mahtuu vaivatta muutamaan lauseeseen. Keski-ikäinen nainen, Winnie, on vajonnut vyötäisiään myöten maan sisään. Hän on jumissa, vaikka ei itsekään tiedä miksi. Hän laulaa, puhuu, rukoilee, itkee ja nauraa kuulijanaan lähes koko näytelmän ajan näkymättömissä pysyttelevä Willie.
Aikaansa Winnie kuluttaa tutkimalla kummulla könöttävän laukkunsa sisältöä. Toisessa näytöksessä Winniestä näkyy enää vain pää. Yksinkertaisuus näyttämöllä johtaa äärettömään tulkintojen määrään. Winnien monologi on kuin kokonaisuuden keskeltä leikattu pala. Järjellistä alkua tai loppua ei ole.
Liikkumattomuuteen kahlittu Winnie tarkkailee itseään lähes hysteerisesti. Tyhjät, sanattomat hetket ovat uhka mielenrauhalle. Hiljaisuutta näytelmässä ei silti ole. Asiasta toiseen poukkoilevan puheen ketju tuntuu loppumetreillä jo lähes piinalliselta.
Tässä on ihminen, joka pakenee aina hetkien yli eikä osaa koskaan elää itse hetkessä. Tämähän on tehoyhteiskunnan sairaus: elämä on jono velvollisuuksia, jotka täytyy suorittaa.
Johanna Ala-Siuruan roolityössä näkyy pitkä kokemus näyttelijänä. Hän onnistuu hienosti täyttämään tekstin aukot omalla ajatuksella ja tulkinnalla. Ala-Siurua käyttää sanoja taitavasti, rytmin muutokset puhuttelevat ilmeikkyyttäkin enemmän. Heikki Hagman mörisee Willienä kuin sohvaan juuttunut harvasanainen ukkomies. Lavastuksen kumpu on kuin kuivuuttaan halkeilevaa savea.
Näyttämöllä mikään ei kasva eikä elä. Valot tukevat käristävän autiomaan teemaa. Valkoinen taustaharso värjäytyy siniseksi helletaivaaksi. Winnie paistattelee keskipäivän paahteessa, kunnes ilta tuo mukanaan varjot.
Tekijät
Suomennos – Juha Mannerkorpi
Ohjaus – Pipsa Lonka
Musiikki – Franz Léhar
Musiikin sovitus – Leena Puoti
Lavastaja – Mari Hämäläinen
Valot – Jonni Pantzar
Äänet – Pekko Käppi
Muusikot – Leena Puonti, Alina Järvelä, Ilkka Heinonen, Laura Honkimäki
Musiikin äänitys – Janne Torvikoski
Tarpeisto, valokuvaus ja graafinen suunnittelu – Anna Kuparinen
Maskeeraus ja kampaukset – Tuuli Alaja
Tuottaja – Jonni Pantzar
Rooleissa – Johanna Ala-Siuria (Winnie), Heikki Hagman (Willie)
Esitykset
Tukkateatterin Voi miten ihana päivä sai ensi-iltansa 1.3.2002 Teatteri 2000:n pienellä näyttämöllä. Esityksiä oli maaliskuun aikana kahdeksan. Se osallistui myös Turun ylioppilasteatterifestivaaleille huhtikuussa Tampereen yliopiston teatterin ja draaman tutkimuksen ainejärjestön Silmänkääntäjän edustajana. Kesällä 2002 Voi miten ihana päivä nähtiin vielä kolme kertaa Tampereen Teatterikesän Off-sarjassa.
